Pieni, kaunis ja hento, nukkuu rinnallani ilman ajatustakaan. Maailma on auki, lepäät äitisi rinnalla ja odotat seuraavaa hetkeä. Sinun ei tarvitse olla vielä mitään; ja silti olet osa minua; osa perhettä, osa tulevaisuutta. Olet osa minua; osa jota ilman en voisi enää elää, jota ilman en enää selviäisi.

On sinulla isäkin -ja minulla mies. Hän on kaukana, vaikka hän istuu ihan tässä meidän vierellämme. Hän on osa perhettämme, mutta ei silti kuulu siihen. Me olemme vain me kaksi; äiti ja tytär, kuin luodut toisilleen. Miksi me olemme vielä tässä? Miksei me rakas lapseni jo lähdetty kaksin kulkemaan?

Koska äiti lupasi, koska ÄITI lupasi. Isäkin lupasi, en vain kuule sitä sointua enää. Hän teki perheellemme jotain pysyvää; hän petti luottamuksen, hän eristi itsensä meistä ja viilsi kovaa. Hän ei tehnyt sitä kerran,  ei tehnyt sitä kahtaa kertaa, hän teki sen usein, toistuvasti ja vasten kasvoja. Lopulta hän myönsi, pahoitteli ja tajusi. Mutta miksi se olen minä, joka syyllisyyden kantaa ja siitä särkyy? Miksi se olen minä, jonka mielessä ajatus makaa ja jonka jalat ei jaksa kantaa?